Viisi päivää Suomessa

Lontoon yllä.

Ei tämä tarina vielä päättynyt. Saavuin siis turvallisesti Suomeen maanantaina iltapäivällä. Oli hieman vilpoinen, kun vastaanotto oli unohtanut tuoda talvitakin lentokentälle. Onneksi kuitenkin halaukset lämmittivät enemmän kuin koskaan. Ilon, väsymyksen ja haikeuden kyyneleitä en säästellyt sinä iltana, jostain syystä niitä kuitenkin vielä riittää.

Heti tiistaina tuli jo olo, että nyt ovat asiat jääneet kesäkuntoon, enkä ole yhtään valmis arkeen. Siksi aloitinkin oloni täällä vähemmän arkisesti nukkumalla pitkään ja näkemällä ihania ihmisiä. Ensimmäisenä aamuna kellon ollessa puoli yhdeksän ajattelin, että vielähän tässä on aikaa nukkua, kun ulkonakin on niin hämärää. Onneksi on joululoma aikaa opetella tähän synkkyyteen, niin ei sitten myöhästy koulusta tammikuussa.

Tyytyväinen kehrääjä.

Olen saanut asuntoasiat vakuutuksia vaille hallintaan. Kävin perjantaina mittailemassa seiniä ja sisustin mielessäni. Nyt on tosin päässä vielä turhan monta vaihtoehtoja järjetyksestä, vaikka en edes vielä omista kaikkia huonekaluja, jotka jo ajatuksissani sijoittelin. Autokin on saatu tienpäälle jo ennen saapumistani, mutta samalla kun hoidan asuntovakuutukset pitää tsekata autonkin asiat kuntoon. Kaikista suurin sekamelska päässäni on tällä hetkellä kouluasiat. Pitää toivoa, että uskolliset opettaja eivät halua aloittaa omaa lomaansta kauhean ajoissa. Kohta alkaa nimittäin sähköposti pommitus.

Koulullakin kävin eksymässä, mutta toivomani henkilöt eivät olleet paikalla. Olisihan sitä tietysti voinut kysyä etukäteen s-postilla ovatko paikalla, mutta jotenkin viimeiset kolme ja puoli kuukautta ovat nakertaneet suunnitelmallisuuteni murusiksi. Pitää tehdä korjaustyön nyt lomalla. Kaverinikin kysyi päivää ennen, kun olin Kotkaan ajelemassa, että millaisella aikatalulla olen liikenteessä. Se olikin vaikea kysymys, kun olin vain ajatellut herätä ja lähteä ennen kuin on liian myöhäistä.

Taisi olla kissa ylpeä
tervetuliasilahjastaan.
Uusi matto oli oiva paikkan
valinta.

Kynnet kuntoon. Meni
kyllä heti pilalle.

Maanantaina täytyy ensitöikseen marssia kirjakauppaan ostamaan uusi kalenteri, kirjepaperia ja kuoria. Sirkuslapsille lähtee kirje ja itselleni kirjoitan kalenterista raamatun ensivuodeksi. Vaikka pää on näin sekaisin on silti olo, ettei olisi koskaan lähtenytkään. Luulen, että paljon vaikuttaa se, että pystin olemaan yhteydessä lähes kaikkiin tärkeimpiin ihmisiin reissun aikana, eikä paljon kiinniotettavaa tapahtumissa ole jäänyt. Vielä on paljon kohtaamisia tekemättä, mutta en ole hetkeen kyllä Suomea kauemmaksi lähdössä, joten aikaa on. :)

Kiitos vielä kaikille, jotka ovat olleet mukana tämän tarinan iloissa ja suruissa!

Kohti Kotkaa.

 Thank you for all, who has been living this part of my life with me!

Uudelta asunnolta. Kohta ei ole enää niin kolkon näköistä.

Iskää töissä tapaamassa.

Lähtövalmiina?

Kotikatu pimeässä illassa.

Vähän reilu viikko on kulunut viime päivityksestä. Perjantaina sain viimeisteltyä tuntini Katuturan sairaalalla. Piti poistua aika livakkaan, jotta en olisi saanut itkukohtausta keskellä casualtya. Ehkä olin vähän väsynytkin yövuoron jäljiltä.

Koitan orjentoitua lähtöön, mutta se ei tunnu ollenkaan mukavalta. Toisaalta haluan kotiin ihan hirveästi, mutta yhtä kovasti haluaisin jäädä. Kela "onneksi" puhkaisi tämän helteisen kuplan ja maksoi jo tässä kuussa kotimaan opiskelujen mukaisen opintotuen. Meni vähän budjetti uusiksi. Onneksi tuli hankittua visa ennen tänne lähtöä niin saa kaikki matkatavarat kotiin. Suomipoppia olen koittanut myös kuunnella itsekseni. Onneksi soittolistat ei uudistu kovin usein niin ei tarvitse monien biisien sanoja opetella.

Tuliaisia mun uuteen keittiöön.

Vaahtokylpy kynttilän valossa

Pretty, lopulta tultiin toimeen.

Lauantaina vein sirkuesityksestä jäänyttä rekvisiittaa sekä vähän vaatteita ja kenkiä Home of Good Hopelle. En varmaan ikinä unohda sitä, kun olen juuri nousemassa autoon yksi sirkus lapsistani juoksee vielä viimeisen kerran loukseni ja halaa niin kovaa kun hennoilla käsillään pystyy. Voisimpa ottaa heidät kaikki mukaan ja tarjota heille maailman parhaan suomalaisen kulutuksen ja antaa heille mahdollisuuden olla, mitä ikinä tahtovat tässä maailmassa. Kun lapset kysyvät sinulta, milloin tulet takaisin ja joudut vastaanmaan, että en tiedä, tulee ihan hirveä olo.

Olen iloinen, että silloin Jylpyn kampuksen ruokalassa päätin lähteä mukaan Axun älyttömään ideaan viedä sosiaalinen sirkus Namibiaan. Sain tänään opettajalta sähköpostilla linkin Kyamkin uunituoreeseen artikkeli kokelmaan pedagokiikasta. Sivuilla 74 - 81 on asiaa sosiaalisesta sirkuksesta ja Hoitsusirkuksesta, josta tämä koko hulluus sai alkunsa (laitan linkin loppuun). Siinä pohdittiin, mm. miten Hoitsusirkusvaikutti opiskeljijoihin ja, miten se voisi tulevaisuudessa vaikuttaa esim. opiskeluilmapiiriin ja keskyttämisen ehkäisyyn. Aloin miettimään, että todennäköisesti ilman Hoitsusirkusta olisin hakenut alkuperäisen suunnitelmani mukaan opiskelemaan hoitotyön sijaan ensihoitoa jonnekin muualle. Eipä tällä hetkellä kaduta yhtään, että jäin Kyamkiin ja hoitotyön koulutuohjelmaan. Täytyy vaan sanoja opparimmekin ohjaavalle opettajalle Jussille, että "Great timing"!

Garnish, herkullista intialaista ruokaa

Vaikka nämä lähdön hetket kuulostavat aika rankalta ja syvälliseltä pohdinnalta olen myös rentoutunut mm. hyvän ruuan äärellä, vaahtokylvyssä ja ostoskeskuksessa. Ehkä vielä ennen lähtöä koitan syventää rusketustani. Rentoutumisen ohella olen oppinut täällä reissulla monia asioita kuten kehittynyt ammatillisesti, tutustunut moniin erilaisiin ihmisiin, tullut paremmaksi kokiks, kohdannut pelkoja, ylittänyt itseni, huomannut monien jo tuntemieni ihmisten tärkeyden ja ymmärtänyt, että vähemmälläkin pärjäisin (nimimerkki: kolme matkalaukkua).

Vielä ois pari tärkeää tuliaista hankkimatta, harjottelupaperit allekirjottamatta ja ihmisiä hyvästelemättä. Sitten ois tää kolme ja puoli kuukautta elämästä tapauteltu käytännössä. Teoriassa sitä saa vielä taputella kyllästymiseen asti. :)

Kiri, Huovi, Malvela, Learning Gareden: Pedagogisia kikintoja LCCE-mallin reunamilla:

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/83135/Learning%20garden%20nettiversio.pdf?sequence=1

Tällä viikolla

Kahden viikon päästä lähtee lento kohti kotia. Vielä on kuitenkin joitakin tunteja tehtävänä sairaalalla. Päätin tehdä ne ensiavussa, joten tällä viikolla olen viettänyt siellä kolme yötä. Ensiviikolla sitten vielä toiset kolme.

Loppu viikko casualtyssa oli kiireinen. Palkkapäivä, kansallinen vapaapäivä ja presidentin vaalit ruhakauttivat päivystyksen. Verta on lentänyt ja paljon. Tyypillisimpiä potilaita olivat pullosta pään alueelle haavan saaneet. Muuallekin kehoon oli keksitty puukottaa ja iskeä vaikka minkälaisella esineellä. Parhaiten on jäänyt mieleen mies, jolla oli jokapuolella kehoa puukon viiltoja. Aina kun luulin, että nyt sain kaikkiin sidoksen, niin eikö jo löydy jostain vielä yksi. Toinen mies joka jäi "elävästi" mieleen olis potilas, josta ambulanssi soitti ennakkoilmoituksen. Satuin epäonnekseni puhelimen viereen, kun soittivat. Nopsaa olivatkin jo ovella ja sisälle saapuivat elvyttäen. En tiedä kauan lie elvyttäneet, mutta ei ollut apua. En ole ikinä nähnyt niin epäjohdonmukaista elvytystä ja en enää ihmettele, miksi tilastolliseti kovinkaan moni ei lähde tämän osaston elvytyshuoneesta elävänä. Ja mitä tästä kaikesta opimme: älä ala tappelemaan Afrikassa. Toisella on kuitenkin puukko jossain piilossa.

Afrikassa kyynistymisen vastapainoksi kävin kuitenkin pyöräyttämässä pari ilon ja haikeuden kyyneltä Home of Good Hopella viimeissessä sirkustyöpajassa. Lapset pääsivät näkemään itse videon esityksestä sekä kuvia matkan varrelta, jätskin syönnin ohessa tietenkin. Lähdön lähestyessä haleja sai antaa enemmän kun tarpeeksi eikä ollut mitään mahdollisuutta olla itkemättä, kun lapset lauloivat jäähyväislaulun. Lupasin kirjoittaa heille kirjeen, kun pääseen Suomeen. Toivottavasti heillä riittää tsemppiä jatkaa treenamista aina siihen asti kunnes oppariparini tulee tänne jatkamaan touhua. Tietyistä lapsista voin kuitenkin olla lähes varma, että näen heidän kuvansa vielä huhtikuun jatkopajoistakin. Olisi mahtavaa tulla silloin myös itse tänne pelleilemään, mutta luulen, ettei budjetti antaisi periksi. Pitää siis tyytyä ostamaan vain niitä postimerkkejä.

Jääjyvisjuhlia on tässä viimeaikoina ollut. Viimeksi eilen istuttiin norjalaisten läksiäisiä. Ei sitä oikeen ymmärrä itsekään, että kohta olen taas kotona ja tää kokemus on ohi. Tulee ihan palakurkkuun, kun kirjottaa lähdön lähenemisestä. On vaan niin ristiriitainen olo, kun haluaa lähteä, mutta toisaalta taas jäädä.

Aina yhtä ylpeä

Riemulla ei ole rajaa vaikka vesi olikin kylmää.

Kiireinen viikko on nyt jäämässä taakse. Täällä viikolla olen ollut viikolla olen joka päivä tehnyt jotain sirkukseen liittyvää. Maanantaista perjantaihin meillä on ollut harjoituksia lauantain esitystä varten. Tiistaina kuitenkin jouduin perumaan harjoitukset, kun kauppojen aukiolot ja treenit meinasivat mennä niin päällekkäin, että olisi jäänyt paidat hankkimatta. Joka päivä lapset saivat minut hymyilemään entistä enemmän. Vielä pari kuukautta kaiken aikataulu sähläyksen jälkeen en uskonut, että pääsisimme hän pisteeseen.

Acrobatic team

Lauantaina koitti esitysaamu. Lähin kuuden muun vaihtoopiskelijan kanssa Katuturan uima-altaalle kaikkien sirkus kamojen kanssa. Jännitti ihan hirveästi ja se kyllä huomasivat muutkin kuinka aggressiivisesti levittelin huulirasvaa purkista. Monta asiaa oli vielä auki. En tiennyt tietävätkö joulujuhlan järjestäjät uima-altaalla mitään esityksestämme, vaikka minulle oli sanottu, että sinne ollaan oltu yhteydessä. Aikaisempien kokemusten perusteella ei myöskään ollut millään tavalla varmaa, että lapset saapuisivat suunnitellusti paikalle.

Aloitin altaalla puhumaan esitystämme ohjelmaan mukaan, sillä siitä ei ollut koskaan kuultukaan. Niin pahalta kuin tuntuu sanoa niin huomasi kyllä, että sai sopia asioita Namibian saksalaisten kanssa, oli asioiden sujuvuus aste ihan erilainen. Ilmoille ei jäänyt enää kun yksi kysymysmerkki: ehtivätkö lapset ajoissa paikalle. Saapuivathan he, ehtivät vajaan tunnin pulikoida altaassakin ennen maskien maalausta.

Kun esitysten aika koitti en voinut muuta, kun olla ylpeydestä soikea, siellä ne mun lapset on ja vetää ihan älyttömän hyvin. Harmittaa kun ei ehditty lasten kanssa kunnolla purkaa esitystä samana päivänä, mutta ensi torstaina sitten. Toivottavasti he näkevät itsekin kuinka hyviä ovat.

T-shirt factory

Tällä viikolla illat ovat treenien jälkeen menny aikapitkälle t-paitoja maalatessa. Onneksi sain siihen kämppiksiltä apua. Perjantaina ehdin ostella tuliaisiakin Craft Cafe aamiaisen jälkeen. Vielä on kuitenkin vaikka mitä hankintoja tekemättä. Pahoittelen, kun perhe ja ystävät ovat jääneet turhan vähälle huomiolle, ensi viikkolla uusi yritys.

Last training

Harjoittelu tehollakin on päättynyt ja loppuajan palloilen varmaan ensiavussa. Tehon henklökunta halusi pitää meille pienet juhlat ennen kuin lähdimme Nellan ja Katrin kanssa. Ostimme sinne suklaakakun ja he toivat Hungry Lion kanaa ja kokista. Kuulimme useita puheita meidän ahkeruudesta ystävällisyydestä. Kyllä siinä vähän meinasi herkistyä, vaikka välillä tuntuu, että mieli kylmenee Katuturan sairaaralla eikä hurjatkaan jutut tunnu enää miltään.

This week has been very busy with the circus. Everyday from Monday to Friday I have been at the soup kitchen helping the kids to get the performance together. Except on Tuesday I had to go to stores to buy paints and shirts. After that, every night before the performance me and my roommates have had the t-shirt factory in our pool house. Two months ago it was hard to imagine that we would get to this point. 

I was very nervous on Saturday morning when me, six other student and the circus equipments left from the house to Katutura swimming pool. I was hoping the best and afraid the worst. Fortunately the best happened. Kids were on time and they had time to swim before we started to paint our faces. 

We made final practice behind the cars. When our turn became the kids really did their best and I am so proud of them. I just hope that they can see how good they are. They can do anything as long as they have desire and belief. On Thursday I will go keep my last workshop. I can promise that I'm not able to hold my tears when we depart.

The Circus of Home of Good Hope

Estradille mars!

Johan on taas tapahtunut sitten viime päivityksen. Aloitin maanantaina ensimmäisen vuoroni teho-osastolla. Siellä on yhdestä kahteen potilasta aina hoitajaa kohen. Ensimmäiset potilaani olivat aivohalvauksen saaneita. Tunsin itseni ihan stroke hoitajaksi, kun siirryin sisätaudeilta samojen asioiden äärelle.

Molemmat potilaat olivat nelikymppisiä naisia, samalla diagnoosilla. Nuorempi naisista irroitettiin hengityskoneesta keskiviikkona, kun monen lääkärin arvion jälkeen hänet todettiin aivokuolleeksi. Onnea hänelle seuraavaan elämään, toivottavasti se päättyy vähän paremmin. Toisen leidin tila koheni silmissä. Torstaihin mennessä hän jo kykeni nielemään pehmeää ruokaa ja päästeli pieniä ääniä, nyökkäilyn ja pään pyörityksen lisäksi. Ymmärrys oli tallella, toisaalta se ehkä vähän surullista onkin. Samana päivänä hänet siirreittiin osastolle. Toivottavasti jatkokuntoutus sujuu mallikkaasti.


Torstaina sain potilaakseni miehen, joka oli juuri edellisenä päivänä herätelty koomasta. Oli kummallinen tunne jutella ihmisen kanssa, jonka on aikaisemmin nähnyt vain unessa koneen avustaessa hengitystä. Olin iloinen, että niin helppoa kuin olisi ollutkin jättää potilas sängynpohjalle ja käännellä siellä aloitettiin aktiivinen kuntoutus ja mies pääsi tuoliin istumaan. Äidin hymy oli korvaamaton, kun hän avusti poikaansa ruokailussa.

Työviikko on ollut todella mielenkiintoinen ja ensimmäistä kertaa koen saaneeni ohjausta Katuturan sairaalassa. Odotan innolla seuraavaa viikkoa teholla, nyt kun paikka on jo tuttu. Ei pidä toivoa, mutta joku monivamma potilas voisi olla mielenkiintoinen ensiviikoksi. Teholla on mukavaa, kun voi keskittyä yleensä yhteen potilaaseen kerrallaan, tietää mikä heitä oikeasti vaivaa ja mitä pitää muistaa ottaa huomioon. Sisätaudeilla kun oli vuoron aikana hoidettavana 16 potilasta per hitaja, ei aina ihan muistunut mieleen, mikä kenenkin ongelma oli ennen katsoi paperit.

Enemmän päässäni on pyörinyt tällä viikolla kuitenkin sirkus. Aikaisemmin ilmoitin, että suunnittelemme sirkusesitystä itsenäisyyspäiväksi, mutta koska tämä on Afrikka esiinnymmekin jo ensiviikon lauantaina Katuturan uima-altalla. Vähän kiire meinaa tulla. Keskiviikkona pidettiin ideointi ja harjoittelu työpaja. Loppujen lopuksi kaikki löysivät itselleen mieleisen numeron, jossa haluavat olla mukana. Ensiviikolla on sitten intensiivi treenausta pienryhmissä. Itse pyrin pääsemään Home of Good Hopelle joka päivä, jotta numerot saadaan hiottua kuntoon.

Treenien lisäksi koitan tehdä kaikkeni, jotta myös puitteet olisivat lapsille ikimuistoiset. Kunnon äänentoisto, yhteiset t-paidat, torstaina harjoitellaan esitysmaskit ja mietitään muu rekvisiitta kuntoon. Jännittää jo nyt ihan sikana, vaikkei näin sunnuntaina asioille mitään pysty tekemäänkään. Jos saan esityksen taltioitua videolle, niin pyrin laittamaan sen tänne teille nähtväksi. Pitäkää peukkuja, niitä tarvitaan tai, jos ei lapset niin ainakin minä.

P.S. Tasan neljä viikkoa unelmaa jäljellä ja sitten alkaa matka kohti kotia. Alkaa vähän olla ikävä, mutta vielä en olisi valmis lähtemään.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 A lot has happened since the last post. I started my training in Acute Care Unit (Intensive Care Unit). I'm going to be there one more week and then back to casualty. This week I felt like Stroke nurse when my first patients were stroke patients. I was back in same business that I finished in medical ward last week.

Three first days I were with two female patients, under 50 years old with same diagnose. Their stories ended very differently. Younger woman was plugged of from ventilator on Wednesday when she was diagnosed as brain death. I hope that her next life will have better ending. The other woman was clearly recovering during her stay at ACU and on Thursday she I was happy when she got a place from the ward.

Thursday I had a interesting day with the patient who had been woken up from coma one day before. It was weird  to talk to the patient who I have earlier only seen as sleep in ventilator. The smile of his mother was priceless when she was helping her son to eat breakfast.

The week at ACU has been very interesting and for the first time I feel like someone is looking after my work and maybe teaching something. I'm very eager to see what kind of cases next week will bring. In ACU it's nice when you can focus only one or two patients at the time and you get really know what's wrong with them.

The circus has been very much in my head during this week. Earlier I have said that the circus performance is 6.12.  but now the last fact is that we are performing already 22.11. because This Is Africa. We are a bit in hurry and I have promised to be everyday at the soup kitchen helping the kids to get their shows together. I also have to figure out t-shirts for everybody and some speakers for music. Luckily I don't have some many hours left at the hospital so maybe use some day only for circus.

P.S. Only four week left of this dream and then I start my journey back to home. I might be a bit homesick but I'm not ready leave yet.

Pyramidin huipulla

Tämä viikko on mennyt hurjan nopeasti, unohdin lahopäänä ottaa kuvia sisätautien osastolta. Vähän harmittaa, kun en saanut niitä tähän päivityksseen. Olin siis osastolla 6A kaksi viikkoa. Osasto on sekaosasto eli siellä on potilana sekä miehiä että naisia. Samassa kerroksessa on myös sisätautienosasto pelkästään miehille. 6A:lla on yksihuone ainoastaan AVH potilaille, sitä kutsutaa Stroke unitiksi. Osaston yhteydessä työskenteli myös sairaalan sosiaalityöntekijä. Olin positivisesti yllättynyt, miten hyvin minut lopulta otettiin vastaan osastolla, vaikka alku olikin vähän nihkeä.

Päivät osastolla olivat aika samanlaisia. Aamut alkoivat petien petauksella ja vuodepesuilla. Kulmat onnistuu patjaan kuin patjaan eikä namibialainen vuodepesukaan ollut niin eksoottinen toimitus. Olisi tosin varmasti aiheuttanut enemmän hämmästystä ensimmäisillä viikoilla, mutta hieman alkaa tuntua, ettei enää mikään Katuturalla ihmetytä. Vuoteiden petausten jälkeen aloitettiin jo lastenosastolla tutuksi käynyt SOAPing ja tietysti vitaalien ottaminen. Teetauko alkoi, kun aamun hommat oli tehty (joillain sistereillä jo vähän aikaisemin, kun oli osastolla niin tehokkaita opiskelijoita).

Viime viikolla tuntui, että osastolla oli lähes joka aamu joku uusi itsemurhaa yliannostuksella yrittänyt. Kaiken kaikkiaan potilaat oli aika nuoria suurin osa 35-50 vuotiaita. Sairauksia oli epilepsiasta, sydän- ja verisuonitauteihin, syöpään, diabetekseen ja erilaisiin infektiotauteihin. Osastolle tuotiin myös sekavat eristystä kaipaapat potilaat, ennen kun he saivat paikan mental hospitalista tai heidät voitiin kotiuttaa. Suurimman osan ajastani vietin osaston puolella, mutta yhdeksi päiväksi minut lähetettiin paikkaamaan henkilökuntapulaa Strokeen.

Torstaina sirkusteltiin taas ja päästiin akrobatiassa taas askeleen pidemmälle. On ihana nähdä samoja lapsia viikosta toiseen ja silti joka kerta on joku uusi lapsi tulossa mukaan touhuamaan. Omille tanhulapsille/nuorille lohdutukseksi, että kyllä joutuu ääntä välillä korottamaan näissäkin harjoituksissa. Välillä on vaikea olla tilanteen tasalla, kun lasten keskinäinen kina alkaa yleensä heidän omalla äidinkielellään, joka harvemmin on englanti. Saa olla aika tarkkana non-verbaalisen ilmaisun suhteen, kun oma korva ei rekisteröi kaikkea edes englanniksi. Minulla kävi hyvä tuuri kun Nella, Katri ja Ruth lähtivät toistamiseen mukaan treeneihin. Tuli kertaheitolla turvallisemmat harjoitukset kun oli enemmän silmäpareja valvomassa lasten tekemisiä.

Almost ready

Viikkoon on mahtunu myös paljon muuta kuin sairaalalla puurtamista ja sirkustelua. Vapaa-ajan puolesta tämä viikko on ollut yksi hauskimmista. Porukalla ollaan käyty shoppailemassa uudessa kauppakeskuksessa, jossa hetken saattoi kuvitella olevansa Euroopassa. Kaikki kaupat eivät olleet ihan valmiita vielä, joten on hyvä syy mennä käymään siellä uudestaan lähempänä joulua.

Pääsin näkemään torstaina Windhoekin korkealta mäeltä, sieltä näki lähes kaiken Hiltonista Katuturan sairaalaan. Samana iltana tuli ihasteltua täysikuuta pilvien lomasta sekä jonotettua karaokeen. Pettymys oli suuri, kun en päässytkään laulamaan. Jostain syystä lappu oli teillä tietämättömillä ja siinä samalla lauluintokin kadonnut.

Herkkuaamiainen

Perjantaina grillailtiin porukalla kotona. Tuli tehtyä todella hyviä jauhelihapihvejä. Vähän tuli niitä tehdessä äitiä ikävä, kun pihvien grillaaminen on äitin hommaa. Lauantaina laittauduttiin sitten tyttöjen kanssa näteiksi ja varattiin pöytä Nicesta. Oli ihanaa hienostella vähäsen.

Minä ja Nikita treenataan selfien ottamista.

Minä ja Katri kauniina

 This week has gone very quickly. I even forgot to take photos from the medical (internal medicine) ward 6A. I was two weeks at that ward doing SOAPing and taking vitals. One day I went to work to the Stroke Unit which is part of the 6A.

Nella ja Ruth kauniina

6A is meant for male and female patients. There is also room for hospital's social worker. I was surprised for me how young the patients were. Many of them were under 40-years-old. At the first week it felt like that there were some new overdose patient every morning. But mostly there were normal cases of circulatory problems, epilepsy, infections, cancers, diabetics etc.

At Thursday we had our fifth circus workshop. We were practicing more acrobatics. It's so nice to see same kids coming all over again and learning something new. And still every time there is someone new kid joining the group. I was lucky when Nella, Katri and Ruth came for the second time to Monica's to help me with the circus. The acrobatic training came a lot safer when there were many more eyes guarding the kids.

Besides the hospital work and circus there has happened lot more during this week. It as probably been the best week yet. We went to the new mall called The Grove and it felt like we could have been in Europe. All the stores wasn't finished yet so there is now good reason to go there again to do some shopping.

This week I also saw the hole Windhoek from top of the hill. The place was called Three circles. The view was much more beautiful than you can see from the photo. At the same day I was lining to the karaoke, but got disappointed when my turn didn't come at all.

The weekend was all about the food. We made delicious pancake breakfast with fruits and whipped cream. In the Friday evening we were barbecuing with the bigger group at the house. I made very nice beefburgers. Those made me to miss my mom, cause making beefburgers is her job. She makes the best ones. Friday we took girls night out and went to the Nice (Namibian Institute of Culinary Education). "It was a very nice restaurant serving nice food and I had very nice time with really nice girls in really nice clothes."

Dankie for everyone who was involved in this week.

Synnytyksiä ja kasvomaalia

Virvoittelupöytä

Safarin jälkeen aloitin yövuorot synnytysosastolla. Tein siellä vain kolme yövuoroa, mutta siinäkin ehti nähdä kaikenlaista. Namibiassa sairaahoitajat valmistuvat myös kätilöiksi toisin kuin Suomessa. Sisterit ihmettelivät tätä kovasti ja miettivät, että mitä oikein teemme siellä. Ensimmäisen synnytksen nähdessäni mietin sitä kyllä itsekin. Hieman tuli huono olo, mutta vereen ja eritteisiin kyllä tottui ekana yönä, kun oli mukana kuudessa synnytksessä, joista yksi oli keisarinleikkaus.

Kivun lievitykseksi taisivat ensisynttyttäjät sillon tällöin saada oxycontinia. Muuten se taisi sitten olla kova puristusote sängynlaidasta tai minun kädestäni. Itse en päässyt äidin tukena olemisen lisäksi muuten osallistumaan synnytyksiin, kun namibialiset sairaanhoitaja- ja lääkäriopiskelijat tarvitsivat suoritusmerkintöjä kirjoihinsa synnytysten hoitamisesta. Olisi ollut kyllä upeaa auttaa itse omin kätösin uusi ihminen maailmaan, mutta ehkä joku toinen päivä sitten.

Onnistuneiden synnytysten lisäksi näimme muutamia pahannäköisä välilihan repeämiä, vauvoja heikommassa hapessa sekä yhden enkelinä syntyneen lapsen. Lapsen äiti oli vain 18-vuotias, mutta erittäin vahva. Oli kyllä itkussa pidättelemistä sinä yönä.

Synnytyssali valmiina seuraavaan synnytykseen.

Nuoriin äiteihin suhtauduttiin osastolla aika nihkeästi. Heitä oli paljon ja kun kysyin minkäikäinen oli sillä viikolla ollut nuorin äiti, vastaus oli, että kasitoista. Johtuu kuulemma siitä, kun lapsilla on tylsää niin alkavat kokeilemaan kaikenlaista. Surullista, voi vaan sanoa.

Päällimmäisenä synnäriltä jäi kuitenkin hyvä fiilis, eikä kokemus ainakaan heikentänyt ajatusta siitä, että voisin joskus vielä kätilöksikin opiskella. On ne vauvat kyllä vaan niin ihania ja pehmeitä ja suloisia, kun inisevät ja liikehtivät kapalossaan.

Kurttuinen pikku-poika

Siirryin tällä viikolla jo sisätautien osastolle, mutta kerron siitä kokemuksesta vähän myöhemmin. Enemmän on asiaa sirkuksesta. Sitten viime kerran olen pitänyt nyt kaksi työpajaa Home Of Good Hopessa. Viime viikon työpajassa oli kaksi tanskalaista tutustumassa toimintaan ja tällä viikolla sain apuohjaajiksi suomalaiset kämppikseni sekä yhden saksalaisen vaihtarin.

Viime viikon työpajassa huomasin taas vähän sitoutumis vaikeuksia. Varmasti vaikutti safarista johtunut pitkä tauko. Toivon, ettei sellaisia taukoja enää tulisi mistään johtuvista syistä, jotta pystymme kunnolla keskittymään olennaiseen. Treenasimme hieman esiintymistä ja toisiin luottamista. Lisäksi kannustin lapsia etsimään taitoja, joissa haluaisivat kehittyä, nyt kun ovat päässeet kokeilemaan jo monia juttuja.

Tällä viikolla huomasin, että kannustamisesta oli apua. Lapset olivat oikeasti harjoitelleet omalla ajallaan ja saaneet lisää varmuutta perusasioihin. Yksi pojista tasapainoili upeasti rolabolalla ja samaan aikaan heitteli huiveja. Tytöt ovat treenanneet parityöskentelyä ja pallot liikkuu jo aikamoista vauhtia kädestä toiseen. Diabolo maisterimme alkaa pikkuhiljaa olla valmis temppuilemaan. Torstaina hän teki itse vahingossa vesiputouksenkin.

Vapaan hajoittelun lisäksi tällä viikolla teemanamme oli draama. Lapset saivat pienryhmissä tehdä omat lyhyet näytelmänsä. Ensin sovittiin ja harjoiteltiin juoni ja sitten maskeerasimme toisemme esityskuntoon. Kasvomaalauksista tuli todella hienoja. :)

Välillä tuntuu, että saan tästä sirkuksesta niin paljon enemmän kuin mitä pystyn lapsille antamaan. Katselin kuitenkin toisten ottamia kuvia työpajoista ja näin ja muistin paljon enemmän iloa kuin mitä pystyn ohjausstressissäni paikan päällä huomaamaan. Tämän viikon sirkustelut oli selvästi paras tähänastisista työpajoista. Lapset ovat tottuneet jo moniin rutiineihimme ja uskon, että jatko on vain vielä hauskempaa.

Rennostikin on tullut otettua!

Last week I worked three nights at maternity ward. It was very unclear to the sisters what I'm doing there when I don't even become a midwife when I graduate. When I saw the firs delivery I was also questioning why I was there. At the first night I had 5 deliveries and 1 caesarean section time to use to blood and other fluids.

Mothers sometimes got Oxycontin as a pain relief but otherwise it was a tight hold from the bed or from my hand. During the deliveries I was mostly supporting the mother and observing. There were always some Namibian student who needed some marks to the book, so they had to be the ones helping the babies in to the world. Maybe some day I get to do that too.

Most of the deliveries had happy ending. On our second night the baby girl were born as an angle. The mother of the baby were the strongest 18-year-old that I have ever seen. It was hard to hold back crying.

In the end, the memories from the antenatal ward were positive. I have been thinking to study to become a midwife after I graduate and this experience made my thoughts even stronger.

This week I started my practice at medical ward, but I will tell about that later. Now there is much more to tell about the circus. Since the last time I have kept two workshops in the Home Of Good Hope. Last week there were two Danish nursing student observing what we do in the workshops and this week my Finnish roommates and  one German exchange student were participating in the circus.

The long break due to safari has took kids motivation a bit down and I really hope that we don't have that kind of breaks anymore during my stay. Last week we were practicing performing and trusting each other. I also encouraged the kids to think about the talent what they want to take further, now when they had already tried many things.

This week I saw that the encouraging were effective. Kids had really been practicing. One boy were balancing on rolabola while playing with the scarfs. Girls had been training their pair work with throwing the balls. And our diabolo master is soon ready for some new tricks. At Thursday he accidentally made waterfall on his own.

Besides free practice our theme at this week were drama. Kids were making short plays. First we agreed and practiced the story and then we painted mask to each other for the play. I think the face paintings became very nice. :)

Sometimes I feel like that I'm getting more from the circus than I can give to the kids. But after going thought the photos from the workshops I can see and remember much more joy than during the workshop I can observe. This weeks workshop was probably the best so far. I have noticed that the kids are now use to our routines and I believe that the next workshops will be even much more fun.

Maailman toisella puolen

Cutie from the first day.

Elämäni mielettömin telttaretki on nyt takana päin. Ei enää harmita yhtään opintolainan ottaminen tai se, että loppukuun elän pyhällä hengellä. Sarafi kesti loppujen lopuksi seitsemän päivää. Fish River Canyon jäi näkemättä, sillä se osoittautui logistisesti järjettömäksi. Pitää katsoa kuvia sitten vaikka googlesta. Aloitan nyt matkakertomuksen alusta  ja voi olla, että siitä tullee monisanainen. Kannattaa siis varata aikaa tämän päivityksen läpikäymiseen.

Lähdettiin sunnuntaina 12.10. ajamaan kohti Otjiwarongoa, jossa oli tarkoitus vierailla krokotiilifarmilla. Matka sai aluksi kuitenkin jännittävän käänteen, joka herätti uneliaimmankin matkaajan.

Rundu distric

Wayne sanoi että tuolla on kolari, meidän on pysähdyttävä. Ajettiin tien sivuun ja rohkeat hoitsut lähtivät pelastustehtäviin. Ei ehditty minibusssin perävaunua pidemmälle, kun nähtiin kuinka muutama täysin musta ja mustiin pukeutunut hahmo juoksee meitä kohti nopeammin kuin olen ikinä nähnyt. He huutavat "Don't call the police!" Kännyimme välittömästi takaisin autoa kohti ja juoksimme sisälle. Viimeinen sulki oven niin äkkiä kuin mahdollista. Wayne starttasi nopeasti ja selvisimme säikähdyksellä, mikä tilanne sitten ikinä olikin. Ajoimme suoraan poliisiasemalle raportoimaan tapahtuneen, jonka jälkeen matka sai jatkua. Kyllä tuli joku ryöstöelokuva mieleen meidän sivuoviloikasta. Jälkeenpäin tilanne lähinnä huvitti kaikkia.

Aamun sarastaessa saavuimme krokotiilifarmille, jossa eläimien elintehtävä on lisääntyä ja jalostua tyylikkäiksi laukuiksi, ja muiksi asusteiksi sekä totta kai myös päätyä ravintolan lautasille. Onneksi laukuksi päätyvien ei tarvitse kuitenkaan kovin montaa vuotta odotella kohtaloaan. Oli kuitenkin mielenkiintoistä nähdä elävä krokotiili ja kuulla niiden kehitysvaiheista. Farmin työntekijä kertoi, että he voivat krokotiilin munien lämpotilaa säätämällä valita kuoriutuuko munasta naaraita vai uroksia. Onneksi ihmislapset eivät ole niin yksinkertaisia.

Pidimme krokotiilifarmilla kierroksen lisäksi kahvitauon ja jatkoimme matkaamme kohti Divundua. Matkaan mahtui sopivasti jaloittelu- ja vessataukoja. Uskon, ettei tämän reissun jälkeen kovinkaan moni huoltoaseman wc jaksa yllättää. Radikaali muutos maisemassa tapahtui, kun saavuimme Rundun alueelle. Kyltissä taisi lukea Rundu distric ja tuli ihan Nälkäpeli mieleen. Ajoimme lukuisten savimajakotien ohi. Ne näyttivät kyllä huomattavasti miellyttävimmiltä kuin Katuturan aaltopelti hökkelit. Pysähdyimme yhdessä vaiheesssa jaloittelmaan ja otimme kuvia yhdestä "kyläkeskuksesta". Samalla tavalla puhelimen kamerat räpsyivät myös tien toisella puolella. Ilmeisesti ei kovin usein vaaleaveriköt pysähtele heidän tienposkeen.

Iltasella saavuimme Divunduun ja yllätykseksi huomsimme, että kaupungin parempi ruokamarketti oli palanut viikko sitten. Onneksi siellä oli myös toinenkin kauppa, mutta valikoima ei paljon päätä huimannut. Kuitenkin todella hyvä moskiittosalva lähti sieltä matkaan. Ruuista ei periaatteessa minun olisi tarvinnut huolehtia, kun ne oli maksettu valmiiksi. Afrikassa mikään ei mene niin kuin kuvittelee ja onnistuin saamaan harmaita hiuksia tästäkin asiasta, onneksi kuitenkin vain pari.

Majoitumme ensimmäisen yön Rainbow river lodgessa krokotiilien ja virtahepojen kainalossa. Ei ne sinne alueelle oikesti tulleet, vaikka äänet kuuluivatkin todella selvästi. Lisäksi kuulimme, että hetki ennen saapumistamme paikallinen tyttö oli syöty krokotiilin toimesta. Krotiilit kuulemma syövät vain kerran viikossa, joten meidän ei siis tarvinnut kyseistä yksilöä pelätä. Eikä muutenkaan ollut krokoista vaaraa niin kauan kuin pysyi maan kamaralla. Sen sijaan sai taistella mielukuvitustaan vastaan aina teltan ovea sulkiessa, kun mietti miten pienestä aukosta käärmeet ja hämähäkit voivat päästä sisälle. Kohtasin Divundussa monia pelottavia ötököitä ja taistelin rohkeasti mm. meikkilaukkuni puolesta. Ylläri pylläri, että juuri minun purkit ja purnukat herättivät huvitusta muiden keskuudessa.

Hippos

Maanantaina vietettiin aika rento päivä Divundussa. Käytiin luonnonpuistossa bongaamassa villieläimiä sekä jokiristeilyllä katsomassa koskea ja vesiputousta sekä tietenkin niitä hippoja. Päivän aikana saimme nattia myös auringosta uimaaltaalla ja erittäin huokeaa olutta. Onneksi uutta ystävääni Windhoek Lageria löytyy kuulemma myös ylihinnoiteltuna Suomesta. Maanantaina päättyi pitkä odotus, sillä yöllä oli tarkoitus hypätä Intercapen bussiin, joka kuljetaisi meidät Livingstoneen ja Viktorian putouksille Sambiaan.

Koski Divundussa

Riverside

Termittikeko

Our camping site at Divundu.

Lovely soft sand

PUMBAS!

Tiistaiaamuna saavuimme Sambian rajalle ja aloitimme jonottamalla passien leimaamiseen maastapoistumista varten, sitten jonotimme ebola tarkastukseen ja vielä sen jälkeen pariin muuhun pisteeseen, kunnes todettiin, että voimme kaikki onnellisesti oleilla Sambiassa pari päivää. Rajalta ei ollut enää kovin pitkä matka Livingstoneen, jonne Wayne oli varannut meille bungalovit JollyBoys campingalueelta.

Bussiasemalla tapasimme omien sanojensa mukaan maahantuontia ja vientiä harjoittavan safarioppaan, joka tarjoitui meidän henkilökohtaiseksi kuljettajaksi koko päiväksi. Kaikella, mitä hän meidän hyväksi teki oli tietenkin hinta, josta voitiin keskustella myöhemmin. Onneksi ei kuitenkaan ihan mikään ryöstöhinta, mutta Sambiassa käytettävät valuutat aiheuttivat kyllä paljon pään vaivaa. Pääsimme harrastamaan mm. pimeää rahanvaihtoa.

At the border.

"Bungee bridge"

Tiistaipäivä oli ehkä koko safarin mieleenpainuvin. Näimme Viktorian putokset, paljon villieläimiä, saimme hyvää ruokaa ja pääsin toteuttamaan pienen haaveen, joka minulla on ollut viime kesän  Jurassic Rockista asti (Kiitos Taru!). Hyppäsin benjihypyn Sambian ja Zimbabwen rajasillalta 111 metristä. Pompittuani hyppyalueen reunalle, olin itku kurkussa, mutta tiesin, että tämän haluan tehdä ja aino keino on vain kohdata pelkonsa. 5-4-3-2-1 BUNJEE! Ja niin se maalaistyttö hyppäsi ja koki tähänastisen elämänsä suurimman adrenaliiniryöpyn upeissa maisemissa iltapäiväauringon paistaessa suoraan kanjonissa virtaavaa jokea vasten. Vieläkin kun tilannetta muistelee niin hymyilyttää vain.

Hyvin levätyn yön jälkeen oli taas "mukava" lähteä pitkälle bussimatkalle kohti Divundua. Rajalla taas jonoteltiin ja koettiin, miltä tuntuu olla white trash. Matka meni yllättävän nopesti leffoja katsellessa ja kuunnellessa hauskoja bussikuskeja. Yöllä Divundun saavuttua olo oli kuin oisi kotiin palannu. Kyllä oli ollut Waynea ikävä. Onneksi hän tuli hakemaan meidät huoltoasemalta ennen kuin bussi ehti lähteä, sillä hämyinen huoltsikka ei tuntunut mitenkään turvalliselta paikalta.

Photo by Minna Turunen

Victoria Falls, Zambia

Sunset in Zambia

Olimme vielä yhden yön Divundussa. Torstaiaamuna lähdimme auringon noustessa ajamaan kohti Etoshan kansallispuistoa. Matka oli pitkä, mutta kului nopeasti nukkuessa ja musiikkia kuunnellessa. Jo samana päivänä näimme ennen majottumista monia upeita eläimiä. Savannit olivat kuin luontodokumenteista.

Etoshassa telttailimme Halalin leirintäalueella. Se oli kyllä hulppein leirintäalue, jossa olen ollut. Valtava uima-allas ja iso ravintola (ei enää niin halpaa olutta). Leirintäalueella oli myös pääsy yhdelle juomapaikalle, jossa pystyi yöllä aidan takaa katsoa eläinten elämää. Itse näin lähinnä vain sarvikuonoja ja lintuja, mutta osa meistä oli vieraillut juomapaikalla leijonankin kanssa samaan aikaan.

Perjantaina vietimme taas pitkän päivän autossa, kun ajelimme ympäri Etoshaa eläimiä bongaillen. Paljon tuli nähtyä leijonien parittelusta seeprojen tappeluun. Vähän taisin katsella myös luomileffoja, mutta onneksi muut herätti aina kun tuli joku isompi eläin vastaan.

Lauantaina oli taas reissupäivä, mutta se oli mukava aloittaa kunnon "hotelliaamiasella". Tuolla aamupalalla otin kananmunia väärästä korista kun luulin, että ne oli keitettyjä, mutta kyseiset yksilöt olikin tarkotettu munakkaan tekoon. Onneksi en mennyt sanomaan, että jo on kumma, kun tarjoillaan raakoja munia kalliilla aamiaisella.

Lauantaina iltapäivällä saavuimme Swakopmundiin. Suokikkikaupunkini reissun kohteista. Siellä oli kotoisan viileää ja ihana meri-ilman tuoksu. Kävimme katsomassa videoesittelyn, mitä kaikkea Swakopissa voi tehdä. Itse valitsin veneretken merelle ja mönkijäajelun hiekkadyyneillä.

Veneretki järjestettiin Walvis Bayssä pienen ajomatkan päässä Swakopmundista. Veneestä näimme pelikaaneja, delfiinejä ja hylkeitä. Pelikaanit ja hylkeet tulivat ihan veneeseen asti. Yksilöt, jotka hyppäsivät veneeseen olivat aiemmin pelastettu esimerkiksi kalaverkosta ja näin ollen tottuneet ihmisen huomioon ja apuun. Saimme veneessä myös kevyen lounaan ja mahdollisuuden maistaa ostereita. Skippasin sen sillä ne näyttivät niin ällöttäviltä. Meitä viidyttivät myös kiinalaiset turistit, jotka olivat päätyneet samaan veneeseen kanssamme.  Veneilyn jälkeen saimme pienen levähdystauon kun odottelimme muita laskuvarjohypystä.

Cherry lasi kourassa, Sain tupla annoksen,
kun Katri ei tykännyt omastaan. ;)

Iltapäivällä ajeltiin isommalla porukalla mönkijöillä pitkin dyynien seinämiä. Illalla osa lähti katsomaan omia laskuvarjohyppyjään videolta, mutta minä lähdin leffaan. Sieltä tuli ainoana iltanäytöksenä African safari 3D. Oli ihan hienoja lähikuvia.

Saimme nukkua vielä yhden ihana viileän yön Swakopmundissa ennen kuin suuntasimme matkan kohti Sossusvleitä, jossa huhujen mukaan oli näinä päivinä + 50 astetta lämmintä.

Sand from Swakopmund

Maanantaiaamuna aloitimme siivouksen ja pakkailujen jälkeen pitkän matkan Sossusvleihin. Sillä matkalla ylitimme Kauriin kääntöpiirin ja näimme karuja, mutta upeita maisemia.

Sossusvleihin saavuttu siellä todella oli kuuma. Hiekka oli niin polttavaa, että minun piti vaihtaa sandaalit lenkkareihin, että pystyin kävelemään. Kiipesimme yhdelle suurelle hiekkadyynille. Itse jouduin jättämään matkan huipulle kesken heikon olon vuoksi. Automatkaillessa ei useinkaan muista juoda tarpeeksi, kun koittaa välttää ylimääräisiä vessataukoja. Näin sitten hienoimmat maisemat toisten kameroista.

Samana iltana lähdimme ajamaan vielä takaisin kotiin Winkhoekiin. Saavuimme perille yhden aikaan tiistaiyönä. Kyllä oli ihana käydä omassa suihkussa ja suoristaa itsensä omaan sänkyyn. Tiistai päivä menikin sitten lähinnä nukkuessa ja pyykkiä pestessä. Vasta keskiviikkona aloitin ajatusten siirtämisen arkeen. Oli outoa ajatella, että seuraavaksi olisin taas Katuturan sairaalassa.

This post is about the most amazing roadtrip that I have had so far. The safari lasted 7 days and I'm going to tell the story day by day. Even we planed to go to the Fish River Canyon, during to trip we decided skip that and sleep more.

We left on Sunday  12/10, early in the morning  to drive to Otjiwarongo to see some crocodiles. It was nice to see those animals in real life, but I didn't like that the only cause for their living was to become a handbag or a dish in some restaurant. The guide at the farm told us that changing the temperature of eggs they could choose the sex of the baby crocodile. Luckily it's not that simple with the human babies.

After the stop at the farm we continued our journey to Divundu. The views weren't changing too quickly, but after arriving to the Rundu district I realised that now we are far away in Africa. There were real clay huts. Those looked much more cozy than shacks in Katutura.

In the Sunday evening we arrived to the Divundu. We stayed there in Rainbow River Lodge, next to the hippos and crocodiles. We build up our tents before the sun went down. I tried very hard not to use my imagination to see how the snakes and spiders could come visit in our tent by night. There were many disgusting bugs in Divundu, but I fight my battles bravely against them.

On Monday we spent calm day at Divundu. We saw wild animals in nature park and took the river cruise to see the hippos and a waterfall. We also tested the lodge's pool cause it wasn't safe to swim in the river with crocodiles. I also get familiar with the cheep beer and find new friend called Windhoek Lager.  I understood that my friend is also sold overpriced in Finland.

Night between Monday and Tuesday was the ending  for the long waiting. Finally we jumped in to the Intercape bus which took us all the way to Zambia, Livingstone and Victoria Falls. Tuesday morning we had to line first to the Ebola scan and then to get visas for our stay in Zambia. From the border there wasn't so long way to the Livingstone, where Wayne had booked accommondation for us to the Jolly Boys camping site.

At the bus station we met  on guide called Andrew, who offered to be our personal driver for the all day. Luckily everything went eventually well, like always in Africa, but we got lots of headache about all the currencies that were possible to use in Zambia.

That day, one of my dreams became true. I jumped bungee jump from the bridge between Zimbabwe and Zambia the height was 111 m. The view was perfect, jump was perfect and the feeling is still perfect! Of course we also saw the Victoria Falls and many wild animals during the day, but those were nothing compered to the jump.

After the well rested night at the Jolly Boys, we started our jouney back to the Divundu. At the border we got to know how it feels to be a white trash. The bus trip went luckily fast while watching movies and laughing to the funny bus drivers.  We arrived to Divundu at night and Wayne picked us up from the gas station. I really had missed the safe feeling that Wayne provides us.

We spent one more night in Rainbow River Lodge. On Thursday morning left to the Etosha. The trip was long but already during that day we saw very many gorgeous animals. Savanna was like from some document. 

In Etosha we stayed at Halali campingsite. It was the finest camping site that I have ever seen.  There were huge pool and nice restaurant. But there wasn't so cheep beer anymore. From the camping site there was an access to one waterhole, where we could see animals at night. I saw only rhinos and birds but some of us saw also a lion. The Next day we woke up early and drove around the Etosha to see more wild animals. We saw all kinds of stuff from the lions having sex to the fighting zebras.

I started my Saturday with the proper "hotel breakfast". I thought that they served raw eggs for us, before I was told that those eggs were for making omelets. I just picked it from the wrong basket.  Again we jumped in the minibus and turned the bow towards Swakopmund. 

We arrived to the Swakopmund in the afternoon and saw the video about all the activities that we could do there. I chose to go catamaran cruise and quad biking.

Sunday: The boat trip were at Walvis Bay, short way from Swakop. During that trip I saw pelicans, seals and dolphins. Some seals and pelicans even came in to the boat. Later that day we went to quad biking on the dunes. It was fun but I hoped we could have gone higher and faster.

We got to sleep one more cool night at Swakopmund, before we left to the Sossusvlei, where the sun was burning nearly + 50 degrees. We arrived to Sossusvlei in the Monday afternoon. The sand was so hot that I had to change my shoes that I could walk there. We started to climb on on dune, but I have to give up at the halfway due to dehydration. I saw the nicest views from the other's cameras then.

At the same day we started our final trip back to the Windhoek. We were at home after midnight. It was so nice to fall in sleep in to the own bed. I spent my Tuesday resting and washing laundry. On the Wednesday I had to already go to work.  I went to the maternity. It was so weird to be back at Katutura after this amazing trip.