Estradille mars!

Johan on taas tapahtunut sitten viime päivityksen. Aloitin maanantaina ensimmäisen vuoroni teho-osastolla. Siellä on yhdestä kahteen potilasta aina hoitajaa kohen. Ensimmäiset potilaani olivat aivohalvauksen saaneita. Tunsin itseni ihan stroke hoitajaksi, kun siirryin sisätaudeilta samojen asioiden äärelle.

Molemmat potilaat olivat nelikymppisiä naisia, samalla diagnoosilla. Nuorempi naisista irroitettiin hengityskoneesta keskiviikkona, kun monen lääkärin arvion jälkeen hänet todettiin aivokuolleeksi. Onnea hänelle seuraavaan elämään, toivottavasti se päättyy vähän paremmin. Toisen leidin tila koheni silmissä. Torstaihin mennessä hän jo kykeni nielemään pehmeää ruokaa ja päästeli pieniä ääniä, nyökkäilyn ja pään pyörityksen lisäksi. Ymmärrys oli tallella, toisaalta se ehkä vähän surullista onkin. Samana päivänä hänet siirreittiin osastolle. Toivottavasti jatkokuntoutus sujuu mallikkaasti.


Torstaina sain potilaakseni miehen, joka oli juuri edellisenä päivänä herätelty koomasta. Oli kummallinen tunne jutella ihmisen kanssa, jonka on aikaisemmin nähnyt vain unessa koneen avustaessa hengitystä. Olin iloinen, että niin helppoa kuin olisi ollutkin jättää potilas sängynpohjalle ja käännellä siellä aloitettiin aktiivinen kuntoutus ja mies pääsi tuoliin istumaan. Äidin hymy oli korvaamaton, kun hän avusti poikaansa ruokailussa.

Työviikko on ollut todella mielenkiintoinen ja ensimmäistä kertaa koen saaneeni ohjausta Katuturan sairaalassa. Odotan innolla seuraavaa viikkoa teholla, nyt kun paikka on jo tuttu. Ei pidä toivoa, mutta joku monivamma potilas voisi olla mielenkiintoinen ensiviikoksi. Teholla on mukavaa, kun voi keskittyä yleensä yhteen potilaaseen kerrallaan, tietää mikä heitä oikeasti vaivaa ja mitä pitää muistaa ottaa huomioon. Sisätaudeilla kun oli vuoron aikana hoidettavana 16 potilasta per hitaja, ei aina ihan muistunut mieleen, mikä kenenkin ongelma oli ennen katsoi paperit.

Enemmän päässäni on pyörinyt tällä viikolla kuitenkin sirkus. Aikaisemmin ilmoitin, että suunnittelemme sirkusesitystä itsenäisyyspäiväksi, mutta koska tämä on Afrikka esiinnymmekin jo ensiviikon lauantaina Katuturan uima-altalla. Vähän kiire meinaa tulla. Keskiviikkona pidettiin ideointi ja harjoittelu työpaja. Loppujen lopuksi kaikki löysivät itselleen mieleisen numeron, jossa haluavat olla mukana. Ensiviikolla on sitten intensiivi treenausta pienryhmissä. Itse pyrin pääsemään Home of Good Hopelle joka päivä, jotta numerot saadaan hiottua kuntoon.

Treenien lisäksi koitan tehdä kaikkeni, jotta myös puitteet olisivat lapsille ikimuistoiset. Kunnon äänentoisto, yhteiset t-paidat, torstaina harjoitellaan esitysmaskit ja mietitään muu rekvisiitta kuntoon. Jännittää jo nyt ihan sikana, vaikkei näin sunnuntaina asioille mitään pysty tekemäänkään. Jos saan esityksen taltioitua videolle, niin pyrin laittamaan sen tänne teille nähtväksi. Pitäkää peukkuja, niitä tarvitaan tai, jos ei lapset niin ainakin minä.

P.S. Tasan neljä viikkoa unelmaa jäljellä ja sitten alkaa matka kohti kotia. Alkaa vähän olla ikävä, mutta vielä en olisi valmis lähtemään.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 A lot has happened since the last post. I started my training in Acute Care Unit (Intensive Care Unit). I'm going to be there one more week and then back to casualty. This week I felt like Stroke nurse when my first patients were stroke patients. I was back in same business that I finished in medical ward last week.

Three first days I were with two female patients, under 50 years old with same diagnose. Their stories ended very differently. Younger woman was plugged of from ventilator on Wednesday when she was diagnosed as brain death. I hope that her next life will have better ending. The other woman was clearly recovering during her stay at ACU and on Thursday she I was happy when she got a place from the ward.

Thursday I had a interesting day with the patient who had been woken up from coma one day before. It was weird  to talk to the patient who I have earlier only seen as sleep in ventilator. The smile of his mother was priceless when she was helping her son to eat breakfast.

The week at ACU has been very interesting and for the first time I feel like someone is looking after my work and maybe teaching something. I'm very eager to see what kind of cases next week will bring. In ACU it's nice when you can focus only one or two patients at the time and you get really know what's wrong with them.

The circus has been very much in my head during this week. Earlier I have said that the circus performance is 6.12.  but now the last fact is that we are performing already 22.11. because This Is Africa. We are a bit in hurry and I have promised to be everyday at the soup kitchen helping the kids to get their shows together. I also have to figure out t-shirts for everybody and some speakers for music. Luckily I don't have some many hours left at the hospital so maybe use some day only for circus.

P.S. Only four week left of this dream and then I start my journey back to home. I might be a bit homesick but I'm not ready leave yet.