Kahden viikon päästä lähtee lento kohti kotia. Vielä on kuitenkin joitakin tunteja tehtävänä sairaalalla. Päätin tehdä ne ensiavussa, joten tällä viikolla olen viettänyt siellä kolme yötä. Ensiviikolla sitten vielä toiset kolme.
Loppu viikko casualtyssa oli kiireinen. Palkkapäivä, kansallinen vapaapäivä ja presidentin vaalit ruhakauttivat päivystyksen. Verta on lentänyt ja paljon. Tyypillisimpiä potilaita olivat pullosta pään alueelle haavan saaneet. Muuallekin kehoon oli keksitty puukottaa ja iskeä vaikka minkälaisella esineellä. Parhaiten on jäänyt mieleen mies, jolla oli jokapuolella kehoa puukon viiltoja. Aina kun luulin, että nyt sain kaikkiin sidoksen, niin eikö jo löydy jostain vielä yksi. Toinen mies joka jäi "elävästi" mieleen olis potilas, josta ambulanssi soitti ennakkoilmoituksen. Satuin epäonnekseni puhelimen viereen, kun soittivat. Nopsaa olivatkin jo ovella ja sisälle saapuivat elvyttäen. En tiedä kauan lie elvyttäneet, mutta ei ollut apua. En ole ikinä nähnyt niin epäjohdonmukaista elvytystä ja en enää ihmettele, miksi tilastolliseti kovinkaan moni ei lähde tämän osaston elvytyshuoneesta elävänä. Ja mitä tästä kaikesta opimme: älä ala tappelemaan Afrikassa. Toisella on kuitenkin puukko jossain piilossa.
Afrikassa kyynistymisen vastapainoksi kävin kuitenkin pyöräyttämässä pari ilon ja haikeuden kyyneltä Home of Good Hopella viimeissessä sirkustyöpajassa. Lapset pääsivät näkemään itse videon esityksestä sekä kuvia matkan varrelta, jätskin syönnin ohessa tietenkin. Lähdön lähestyessä haleja sai antaa enemmän kun tarpeeksi eikä ollut mitään mahdollisuutta olla itkemättä, kun lapset lauloivat jäähyväislaulun. Lupasin kirjoittaa heille kirjeen, kun pääseen Suomeen. Toivottavasti heillä riittää tsemppiä jatkaa treenamista aina siihen asti kunnes oppariparini tulee tänne jatkamaan touhua. Tietyistä lapsista voin kuitenkin olla lähes varma, että näen heidän kuvansa vielä huhtikuun jatkopajoistakin. Olisi mahtavaa tulla silloin myös itse tänne pelleilemään, mutta luulen, ettei budjetti antaisi periksi. Pitää siis tyytyä ostamaan vain niitä postimerkkejä.
Jääjyvisjuhlia on tässä viimeaikoina ollut. Viimeksi eilen istuttiin norjalaisten läksiäisiä. Ei sitä oikeen ymmärrä itsekään, että kohta olen taas kotona ja tää kokemus on ohi. Tulee ihan palakurkkuun, kun kirjottaa lähdön lähenemisestä. On vaan niin ristiriitainen olo, kun haluaa lähteä, mutta toisaalta taas jäädä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti