Tällä viikolla

Kahden viikon päästä lähtee lento kohti kotia. Vielä on kuitenkin joitakin tunteja tehtävänä sairaalalla. Päätin tehdä ne ensiavussa, joten tällä viikolla olen viettänyt siellä kolme yötä. Ensiviikolla sitten vielä toiset kolme.

Loppu viikko casualtyssa oli kiireinen. Palkkapäivä, kansallinen vapaapäivä ja presidentin vaalit ruhakauttivat päivystyksen. Verta on lentänyt ja paljon. Tyypillisimpiä potilaita olivat pullosta pään alueelle haavan saaneet. Muuallekin kehoon oli keksitty puukottaa ja iskeä vaikka minkälaisella esineellä. Parhaiten on jäänyt mieleen mies, jolla oli jokapuolella kehoa puukon viiltoja. Aina kun luulin, että nyt sain kaikkiin sidoksen, niin eikö jo löydy jostain vielä yksi. Toinen mies joka jäi "elävästi" mieleen olis potilas, josta ambulanssi soitti ennakkoilmoituksen. Satuin epäonnekseni puhelimen viereen, kun soittivat. Nopsaa olivatkin jo ovella ja sisälle saapuivat elvyttäen. En tiedä kauan lie elvyttäneet, mutta ei ollut apua. En ole ikinä nähnyt niin epäjohdonmukaista elvytystä ja en enää ihmettele, miksi tilastolliseti kovinkaan moni ei lähde tämän osaston elvytyshuoneesta elävänä. Ja mitä tästä kaikesta opimme: älä ala tappelemaan Afrikassa. Toisella on kuitenkin puukko jossain piilossa.

Afrikassa kyynistymisen vastapainoksi kävin kuitenkin pyöräyttämässä pari ilon ja haikeuden kyyneltä Home of Good Hopella viimeissessä sirkustyöpajassa. Lapset pääsivät näkemään itse videon esityksestä sekä kuvia matkan varrelta, jätskin syönnin ohessa tietenkin. Lähdön lähestyessä haleja sai antaa enemmän kun tarpeeksi eikä ollut mitään mahdollisuutta olla itkemättä, kun lapset lauloivat jäähyväislaulun. Lupasin kirjoittaa heille kirjeen, kun pääseen Suomeen. Toivottavasti heillä riittää tsemppiä jatkaa treenamista aina siihen asti kunnes oppariparini tulee tänne jatkamaan touhua. Tietyistä lapsista voin kuitenkin olla lähes varma, että näen heidän kuvansa vielä huhtikuun jatkopajoistakin. Olisi mahtavaa tulla silloin myös itse tänne pelleilemään, mutta luulen, ettei budjetti antaisi periksi. Pitää siis tyytyä ostamaan vain niitä postimerkkejä.

Jääjyvisjuhlia on tässä viimeaikoina ollut. Viimeksi eilen istuttiin norjalaisten läksiäisiä. Ei sitä oikeen ymmärrä itsekään, että kohta olen taas kotona ja tää kokemus on ohi. Tulee ihan palakurkkuun, kun kirjottaa lähdön lähenemisestä. On vaan niin ristiriitainen olo, kun haluaa lähteä, mutta toisaalta taas jäädä.

Aina yhtä ylpeä

Riemulla ei ole rajaa vaikka vesi olikin kylmää.

Kiireinen viikko on nyt jäämässä taakse. Täällä viikolla olen ollut viikolla olen joka päivä tehnyt jotain sirkukseen liittyvää. Maanantaista perjantaihin meillä on ollut harjoituksia lauantain esitystä varten. Tiistaina kuitenkin jouduin perumaan harjoitukset, kun kauppojen aukiolot ja treenit meinasivat mennä niin päällekkäin, että olisi jäänyt paidat hankkimatta. Joka päivä lapset saivat minut hymyilemään entistä enemmän. Vielä pari kuukautta kaiken aikataulu sähläyksen jälkeen en uskonut, että pääsisimme hän pisteeseen.

Acrobatic team

Lauantaina koitti esitysaamu. Lähin kuuden muun vaihtoopiskelijan kanssa Katuturan uima-altaalle kaikkien sirkus kamojen kanssa. Jännitti ihan hirveästi ja se kyllä huomasivat muutkin kuinka aggressiivisesti levittelin huulirasvaa purkista. Monta asiaa oli vielä auki. En tiennyt tietävätkö joulujuhlan järjestäjät uima-altaalla mitään esityksestämme, vaikka minulle oli sanottu, että sinne ollaan oltu yhteydessä. Aikaisempien kokemusten perusteella ei myöskään ollut millään tavalla varmaa, että lapset saapuisivat suunnitellusti paikalle.

Aloitin altaalla puhumaan esitystämme ohjelmaan mukaan, sillä siitä ei ollut koskaan kuultukaan. Niin pahalta kuin tuntuu sanoa niin huomasi kyllä, että sai sopia asioita Namibian saksalaisten kanssa, oli asioiden sujuvuus aste ihan erilainen. Ilmoille ei jäänyt enää kun yksi kysymysmerkki: ehtivätkö lapset ajoissa paikalle. Saapuivathan he, ehtivät vajaan tunnin pulikoida altaassakin ennen maskien maalausta.

Kun esitysten aika koitti en voinut muuta, kun olla ylpeydestä soikea, siellä ne mun lapset on ja vetää ihan älyttömän hyvin. Harmittaa kun ei ehditty lasten kanssa kunnolla purkaa esitystä samana päivänä, mutta ensi torstaina sitten. Toivottavasti he näkevät itsekin kuinka hyviä ovat.

T-shirt factory

Tällä viikolla illat ovat treenien jälkeen menny aikapitkälle t-paitoja maalatessa. Onneksi sain siihen kämppiksiltä apua. Perjantaina ehdin ostella tuliaisiakin Craft Cafe aamiaisen jälkeen. Vielä on kuitenkin vaikka mitä hankintoja tekemättä. Pahoittelen, kun perhe ja ystävät ovat jääneet turhan vähälle huomiolle, ensi viikkolla uusi yritys.

Last training

Harjoittelu tehollakin on päättynyt ja loppuajan palloilen varmaan ensiavussa. Tehon henklökunta halusi pitää meille pienet juhlat ennen kuin lähdimme Nellan ja Katrin kanssa. Ostimme sinne suklaakakun ja he toivat Hungry Lion kanaa ja kokista. Kuulimme useita puheita meidän ahkeruudesta ystävällisyydestä. Kyllä siinä vähän meinasi herkistyä, vaikka välillä tuntuu, että mieli kylmenee Katuturan sairaaralla eikä hurjatkaan jutut tunnu enää miltään.

This week has been very busy with the circus. Everyday from Monday to Friday I have been at the soup kitchen helping the kids to get the performance together. Except on Tuesday I had to go to stores to buy paints and shirts. After that, every night before the performance me and my roommates have had the t-shirt factory in our pool house. Two months ago it was hard to imagine that we would get to this point. 

I was very nervous on Saturday morning when me, six other student and the circus equipments left from the house to Katutura swimming pool. I was hoping the best and afraid the worst. Fortunately the best happened. Kids were on time and they had time to swim before we started to paint our faces. 

We made final practice behind the cars. When our turn became the kids really did their best and I am so proud of them. I just hope that they can see how good they are. They can do anything as long as they have desire and belief. On Thursday I will go keep my last workshop. I can promise that I'm not able to hold my tears when we depart.

The Circus of Home of Good Hope

Estradille mars!

Johan on taas tapahtunut sitten viime päivityksen. Aloitin maanantaina ensimmäisen vuoroni teho-osastolla. Siellä on yhdestä kahteen potilasta aina hoitajaa kohen. Ensimmäiset potilaani olivat aivohalvauksen saaneita. Tunsin itseni ihan stroke hoitajaksi, kun siirryin sisätaudeilta samojen asioiden äärelle.

Molemmat potilaat olivat nelikymppisiä naisia, samalla diagnoosilla. Nuorempi naisista irroitettiin hengityskoneesta keskiviikkona, kun monen lääkärin arvion jälkeen hänet todettiin aivokuolleeksi. Onnea hänelle seuraavaan elämään, toivottavasti se päättyy vähän paremmin. Toisen leidin tila koheni silmissä. Torstaihin mennessä hän jo kykeni nielemään pehmeää ruokaa ja päästeli pieniä ääniä, nyökkäilyn ja pään pyörityksen lisäksi. Ymmärrys oli tallella, toisaalta se ehkä vähän surullista onkin. Samana päivänä hänet siirreittiin osastolle. Toivottavasti jatkokuntoutus sujuu mallikkaasti.


Torstaina sain potilaakseni miehen, joka oli juuri edellisenä päivänä herätelty koomasta. Oli kummallinen tunne jutella ihmisen kanssa, jonka on aikaisemmin nähnyt vain unessa koneen avustaessa hengitystä. Olin iloinen, että niin helppoa kuin olisi ollutkin jättää potilas sängynpohjalle ja käännellä siellä aloitettiin aktiivinen kuntoutus ja mies pääsi tuoliin istumaan. Äidin hymy oli korvaamaton, kun hän avusti poikaansa ruokailussa.

Työviikko on ollut todella mielenkiintoinen ja ensimmäistä kertaa koen saaneeni ohjausta Katuturan sairaalassa. Odotan innolla seuraavaa viikkoa teholla, nyt kun paikka on jo tuttu. Ei pidä toivoa, mutta joku monivamma potilas voisi olla mielenkiintoinen ensiviikoksi. Teholla on mukavaa, kun voi keskittyä yleensä yhteen potilaaseen kerrallaan, tietää mikä heitä oikeasti vaivaa ja mitä pitää muistaa ottaa huomioon. Sisätaudeilla kun oli vuoron aikana hoidettavana 16 potilasta per hitaja, ei aina ihan muistunut mieleen, mikä kenenkin ongelma oli ennen katsoi paperit.

Enemmän päässäni on pyörinyt tällä viikolla kuitenkin sirkus. Aikaisemmin ilmoitin, että suunnittelemme sirkusesitystä itsenäisyyspäiväksi, mutta koska tämä on Afrikka esiinnymmekin jo ensiviikon lauantaina Katuturan uima-altalla. Vähän kiire meinaa tulla. Keskiviikkona pidettiin ideointi ja harjoittelu työpaja. Loppujen lopuksi kaikki löysivät itselleen mieleisen numeron, jossa haluavat olla mukana. Ensiviikolla on sitten intensiivi treenausta pienryhmissä. Itse pyrin pääsemään Home of Good Hopelle joka päivä, jotta numerot saadaan hiottua kuntoon.

Treenien lisäksi koitan tehdä kaikkeni, jotta myös puitteet olisivat lapsille ikimuistoiset. Kunnon äänentoisto, yhteiset t-paidat, torstaina harjoitellaan esitysmaskit ja mietitään muu rekvisiitta kuntoon. Jännittää jo nyt ihan sikana, vaikkei näin sunnuntaina asioille mitään pysty tekemäänkään. Jos saan esityksen taltioitua videolle, niin pyrin laittamaan sen tänne teille nähtväksi. Pitäkää peukkuja, niitä tarvitaan tai, jos ei lapset niin ainakin minä.

P.S. Tasan neljä viikkoa unelmaa jäljellä ja sitten alkaa matka kohti kotia. Alkaa vähän olla ikävä, mutta vielä en olisi valmis lähtemään.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 A lot has happened since the last post. I started my training in Acute Care Unit (Intensive Care Unit). I'm going to be there one more week and then back to casualty. This week I felt like Stroke nurse when my first patients were stroke patients. I was back in same business that I finished in medical ward last week.

Three first days I were with two female patients, under 50 years old with same diagnose. Their stories ended very differently. Younger woman was plugged of from ventilator on Wednesday when she was diagnosed as brain death. I hope that her next life will have better ending. The other woman was clearly recovering during her stay at ACU and on Thursday she I was happy when she got a place from the ward.

Thursday I had a interesting day with the patient who had been woken up from coma one day before. It was weird  to talk to the patient who I have earlier only seen as sleep in ventilator. The smile of his mother was priceless when she was helping her son to eat breakfast.

The week at ACU has been very interesting and for the first time I feel like someone is looking after my work and maybe teaching something. I'm very eager to see what kind of cases next week will bring. In ACU it's nice when you can focus only one or two patients at the time and you get really know what's wrong with them.

The circus has been very much in my head during this week. Earlier I have said that the circus performance is 6.12.  but now the last fact is that we are performing already 22.11. because This Is Africa. We are a bit in hurry and I have promised to be everyday at the soup kitchen helping the kids to get their shows together. I also have to figure out t-shirts for everybody and some speakers for music. Luckily I don't have some many hours left at the hospital so maybe use some day only for circus.

P.S. Only four week left of this dream and then I start my journey back to home. I might be a bit homesick but I'm not ready leave yet.

Pyramidin huipulla

Tämä viikko on mennyt hurjan nopeasti, unohdin lahopäänä ottaa kuvia sisätautien osastolta. Vähän harmittaa, kun en saanut niitä tähän päivityksseen. Olin siis osastolla 6A kaksi viikkoa. Osasto on sekaosasto eli siellä on potilana sekä miehiä että naisia. Samassa kerroksessa on myös sisätautienosasto pelkästään miehille. 6A:lla on yksihuone ainoastaan AVH potilaille, sitä kutsutaa Stroke unitiksi. Osaston yhteydessä työskenteli myös sairaalan sosiaalityöntekijä. Olin positivisesti yllättynyt, miten hyvin minut lopulta otettiin vastaan osastolla, vaikka alku olikin vähän nihkeä.

Päivät osastolla olivat aika samanlaisia. Aamut alkoivat petien petauksella ja vuodepesuilla. Kulmat onnistuu patjaan kuin patjaan eikä namibialainen vuodepesukaan ollut niin eksoottinen toimitus. Olisi tosin varmasti aiheuttanut enemmän hämmästystä ensimmäisillä viikoilla, mutta hieman alkaa tuntua, ettei enää mikään Katuturalla ihmetytä. Vuoteiden petausten jälkeen aloitettiin jo lastenosastolla tutuksi käynyt SOAPing ja tietysti vitaalien ottaminen. Teetauko alkoi, kun aamun hommat oli tehty (joillain sistereillä jo vähän aikaisemin, kun oli osastolla niin tehokkaita opiskelijoita).

Viime viikolla tuntui, että osastolla oli lähes joka aamu joku uusi itsemurhaa yliannostuksella yrittänyt. Kaiken kaikkiaan potilaat oli aika nuoria suurin osa 35-50 vuotiaita. Sairauksia oli epilepsiasta, sydän- ja verisuonitauteihin, syöpään, diabetekseen ja erilaisiin infektiotauteihin. Osastolle tuotiin myös sekavat eristystä kaipaapat potilaat, ennen kun he saivat paikan mental hospitalista tai heidät voitiin kotiuttaa. Suurimman osan ajastani vietin osaston puolella, mutta yhdeksi päiväksi minut lähetettiin paikkaamaan henkilökuntapulaa Strokeen.

Torstaina sirkusteltiin taas ja päästiin akrobatiassa taas askeleen pidemmälle. On ihana nähdä samoja lapsia viikosta toiseen ja silti joka kerta on joku uusi lapsi tulossa mukaan touhuamaan. Omille tanhulapsille/nuorille lohdutukseksi, että kyllä joutuu ääntä välillä korottamaan näissäkin harjoituksissa. Välillä on vaikea olla tilanteen tasalla, kun lasten keskinäinen kina alkaa yleensä heidän omalla äidinkielellään, joka harvemmin on englanti. Saa olla aika tarkkana non-verbaalisen ilmaisun suhteen, kun oma korva ei rekisteröi kaikkea edes englanniksi. Minulla kävi hyvä tuuri kun Nella, Katri ja Ruth lähtivät toistamiseen mukaan treeneihin. Tuli kertaheitolla turvallisemmat harjoitukset kun oli enemmän silmäpareja valvomassa lasten tekemisiä.

Almost ready

Viikkoon on mahtunu myös paljon muuta kuin sairaalalla puurtamista ja sirkustelua. Vapaa-ajan puolesta tämä viikko on ollut yksi hauskimmista. Porukalla ollaan käyty shoppailemassa uudessa kauppakeskuksessa, jossa hetken saattoi kuvitella olevansa Euroopassa. Kaikki kaupat eivät olleet ihan valmiita vielä, joten on hyvä syy mennä käymään siellä uudestaan lähempänä joulua.

Pääsin näkemään torstaina Windhoekin korkealta mäeltä, sieltä näki lähes kaiken Hiltonista Katuturan sairaalaan. Samana iltana tuli ihasteltua täysikuuta pilvien lomasta sekä jonotettua karaokeen. Pettymys oli suuri, kun en päässytkään laulamaan. Jostain syystä lappu oli teillä tietämättömillä ja siinä samalla lauluintokin kadonnut.

Herkkuaamiainen

Perjantaina grillailtiin porukalla kotona. Tuli tehtyä todella hyviä jauhelihapihvejä. Vähän tuli niitä tehdessä äitiä ikävä, kun pihvien grillaaminen on äitin hommaa. Lauantaina laittauduttiin sitten tyttöjen kanssa näteiksi ja varattiin pöytä Nicesta. Oli ihanaa hienostella vähäsen.

Minä ja Nikita treenataan selfien ottamista.

Minä ja Katri kauniina

 This week has gone very quickly. I even forgot to take photos from the medical (internal medicine) ward 6A. I was two weeks at that ward doing SOAPing and taking vitals. One day I went to work to the Stroke Unit which is part of the 6A.

Nella ja Ruth kauniina

6A is meant for male and female patients. There is also room for hospital's social worker. I was surprised for me how young the patients were. Many of them were under 40-years-old. At the first week it felt like that there were some new overdose patient every morning. But mostly there were normal cases of circulatory problems, epilepsy, infections, cancers, diabetics etc.

At Thursday we had our fifth circus workshop. We were practicing more acrobatics. It's so nice to see same kids coming all over again and learning something new. And still every time there is someone new kid joining the group. I was lucky when Nella, Katri and Ruth came for the second time to Monica's to help me with the circus. The acrobatic training came a lot safer when there were many more eyes guarding the kids.

Besides the hospital work and circus there has happened lot more during this week. It as probably been the best week yet. We went to the new mall called The Grove and it felt like we could have been in Europe. All the stores wasn't finished yet so there is now good reason to go there again to do some shopping.

This week I also saw the hole Windhoek from top of the hill. The place was called Three circles. The view was much more beautiful than you can see from the photo. At the same day I was lining to the karaoke, but got disappointed when my turn didn't come at all.

The weekend was all about the food. We made delicious pancake breakfast with fruits and whipped cream. In the Friday evening we were barbecuing with the bigger group at the house. I made very nice beefburgers. Those made me to miss my mom, cause making beefburgers is her job. She makes the best ones. Friday we took girls night out and went to the Nice (Namibian Institute of Culinary Education). "It was a very nice restaurant serving nice food and I had very nice time with really nice girls in really nice clothes."

Dankie for everyone who was involved in this week.

Synnytyksiä ja kasvomaalia

Virvoittelupöytä

Safarin jälkeen aloitin yövuorot synnytysosastolla. Tein siellä vain kolme yövuoroa, mutta siinäkin ehti nähdä kaikenlaista. Namibiassa sairaahoitajat valmistuvat myös kätilöiksi toisin kuin Suomessa. Sisterit ihmettelivät tätä kovasti ja miettivät, että mitä oikein teemme siellä. Ensimmäisen synnytksen nähdessäni mietin sitä kyllä itsekin. Hieman tuli huono olo, mutta vereen ja eritteisiin kyllä tottui ekana yönä, kun oli mukana kuudessa synnytksessä, joista yksi oli keisarinleikkaus.

Kivun lievitykseksi taisivat ensisynttyttäjät sillon tällöin saada oxycontinia. Muuten se taisi sitten olla kova puristusote sängynlaidasta tai minun kädestäni. Itse en päässyt äidin tukena olemisen lisäksi muuten osallistumaan synnytyksiin, kun namibialiset sairaanhoitaja- ja lääkäriopiskelijat tarvitsivat suoritusmerkintöjä kirjoihinsa synnytysten hoitamisesta. Olisi ollut kyllä upeaa auttaa itse omin kätösin uusi ihminen maailmaan, mutta ehkä joku toinen päivä sitten.

Onnistuneiden synnytysten lisäksi näimme muutamia pahannäköisä välilihan repeämiä, vauvoja heikommassa hapessa sekä yhden enkelinä syntyneen lapsen. Lapsen äiti oli vain 18-vuotias, mutta erittäin vahva. Oli kyllä itkussa pidättelemistä sinä yönä.

Synnytyssali valmiina seuraavaan synnytykseen.

Nuoriin äiteihin suhtauduttiin osastolla aika nihkeästi. Heitä oli paljon ja kun kysyin minkäikäinen oli sillä viikolla ollut nuorin äiti, vastaus oli, että kasitoista. Johtuu kuulemma siitä, kun lapsilla on tylsää niin alkavat kokeilemaan kaikenlaista. Surullista, voi vaan sanoa.

Päällimmäisenä synnäriltä jäi kuitenkin hyvä fiilis, eikä kokemus ainakaan heikentänyt ajatusta siitä, että voisin joskus vielä kätilöksikin opiskella. On ne vauvat kyllä vaan niin ihania ja pehmeitä ja suloisia, kun inisevät ja liikehtivät kapalossaan.

Kurttuinen pikku-poika

Siirryin tällä viikolla jo sisätautien osastolle, mutta kerron siitä kokemuksesta vähän myöhemmin. Enemmän on asiaa sirkuksesta. Sitten viime kerran olen pitänyt nyt kaksi työpajaa Home Of Good Hopessa. Viime viikon työpajassa oli kaksi tanskalaista tutustumassa toimintaan ja tällä viikolla sain apuohjaajiksi suomalaiset kämppikseni sekä yhden saksalaisen vaihtarin.

Viime viikon työpajassa huomasin taas vähän sitoutumis vaikeuksia. Varmasti vaikutti safarista johtunut pitkä tauko. Toivon, ettei sellaisia taukoja enää tulisi mistään johtuvista syistä, jotta pystymme kunnolla keskittymään olennaiseen. Treenasimme hieman esiintymistä ja toisiin luottamista. Lisäksi kannustin lapsia etsimään taitoja, joissa haluaisivat kehittyä, nyt kun ovat päässeet kokeilemaan jo monia juttuja.

Tällä viikolla huomasin, että kannustamisesta oli apua. Lapset olivat oikeasti harjoitelleet omalla ajallaan ja saaneet lisää varmuutta perusasioihin. Yksi pojista tasapainoili upeasti rolabolalla ja samaan aikaan heitteli huiveja. Tytöt ovat treenanneet parityöskentelyä ja pallot liikkuu jo aikamoista vauhtia kädestä toiseen. Diabolo maisterimme alkaa pikkuhiljaa olla valmis temppuilemaan. Torstaina hän teki itse vahingossa vesiputouksenkin.

Vapaan hajoittelun lisäksi tällä viikolla teemanamme oli draama. Lapset saivat pienryhmissä tehdä omat lyhyet näytelmänsä. Ensin sovittiin ja harjoiteltiin juoni ja sitten maskeerasimme toisemme esityskuntoon. Kasvomaalauksista tuli todella hienoja. :)

Välillä tuntuu, että saan tästä sirkuksesta niin paljon enemmän kuin mitä pystyn lapsille antamaan. Katselin kuitenkin toisten ottamia kuvia työpajoista ja näin ja muistin paljon enemmän iloa kuin mitä pystyn ohjausstressissäni paikan päällä huomaamaan. Tämän viikon sirkustelut oli selvästi paras tähänastisista työpajoista. Lapset ovat tottuneet jo moniin rutiineihimme ja uskon, että jatko on vain vielä hauskempaa.

Rennostikin on tullut otettua!

Last week I worked three nights at maternity ward. It was very unclear to the sisters what I'm doing there when I don't even become a midwife when I graduate. When I saw the firs delivery I was also questioning why I was there. At the first night I had 5 deliveries and 1 caesarean section time to use to blood and other fluids.

Mothers sometimes got Oxycontin as a pain relief but otherwise it was a tight hold from the bed or from my hand. During the deliveries I was mostly supporting the mother and observing. There were always some Namibian student who needed some marks to the book, so they had to be the ones helping the babies in to the world. Maybe some day I get to do that too.

Most of the deliveries had happy ending. On our second night the baby girl were born as an angle. The mother of the baby were the strongest 18-year-old that I have ever seen. It was hard to hold back crying.

In the end, the memories from the antenatal ward were positive. I have been thinking to study to become a midwife after I graduate and this experience made my thoughts even stronger.

This week I started my practice at medical ward, but I will tell about that later. Now there is much more to tell about the circus. Since the last time I have kept two workshops in the Home Of Good Hope. Last week there were two Danish nursing student observing what we do in the workshops and this week my Finnish roommates and  one German exchange student were participating in the circus.

The long break due to safari has took kids motivation a bit down and I really hope that we don't have that kind of breaks anymore during my stay. Last week we were practicing performing and trusting each other. I also encouraged the kids to think about the talent what they want to take further, now when they had already tried many things.

This week I saw that the encouraging were effective. Kids had really been practicing. One boy were balancing on rolabola while playing with the scarfs. Girls had been training their pair work with throwing the balls. And our diabolo master is soon ready for some new tricks. At Thursday he accidentally made waterfall on his own.

Besides free practice our theme at this week were drama. Kids were making short plays. First we agreed and practiced the story and then we painted mask to each other for the play. I think the face paintings became very nice. :)

Sometimes I feel like that I'm getting more from the circus than I can give to the kids. But after going thought the photos from the workshops I can see and remember much more joy than during the workshop I can observe. This weeks workshop was probably the best so far. I have noticed that the kids are now use to our routines and I believe that the next workshops will be even much more fun.